Kolme kysymystä kasvattajalle

Lapsiperheissähän lapset ja vanhemmat tunnetusti kasvattavat toinen toisiaan.
Kasvatukseen liittyy kolme kysymystä: Kuka saa kasvattaa? Kuka uskaltaa kasvattaa? Kuka osaa kasvattaa?

Kuka saa kasvattaa? Kasvatus on luvanvaraista. Lupia on monenlaisia; yhteiskunnan lupa, naapurin lupa ja se kaikkein tärkein – kasvatettavan lupa. Kasvatettavalta pitää saada lupa. Jollei kanava ole auki, on turha puhua. Kasvatusvallan ja väärän vallankäytön ero on lupa; luottamus siihen, että kasvattajan tahto on hyvä.
Kuka uskaltaa kasvattaa? Kasvattajan klassinen ammattihyve on rohkeus. Eikö ole ihmeellistä? Ei siis viisaus tai kärsivällisyys vaan rohkeus. Kasvattaja ei pelkästään kuvaa kasvatettavalle sitä, millainen maailma on. Hän kertoo myös millainen maailman pitäisi olla. Siinä pitää uskaltaa kantaa kasvatettavaa johonkin suuntaan, uskaltaa valita arvoja.

Kuka osaa kasvattaa? Kasvatus on joksikin tulemista. Parhaimmillaan se antaa toivon tulevaisuuden mahdollisuuksista. Ja pahimmillaan se on muistutus nykytilan riittämättömyydestä. Kasvatus ja hyvä kasvatus ovat synonyymejä. Kasvatus tahtoo aina hyvää kasvatettavalle. Ulkoisesti kasvatus voi näyttää eri perheissä kovin erilaiselta. Hyvä tahto paljastaa hyvän kasvatuksen.

Usein sanotaan, että lapsen kasvatuksen ydintehtävänä on lapsen ehdoton rakastaminen ja sen kristallinkirkas viestiminen lapselle usein ja toistuvasti. Siis ehdoton siinä mielessä, että lapsi ei voi tehdä mitään, mikä veisi äidin tai isän rakkauden pois. Ja viestiminen siinä mielessä, että lapselle annetaan tästä vakuutus yhä uudestaan. Eipä ole nämä ihan helppoja tehtäviä. Siksi on hyvä muistaa, että jokainen kasvattajakin on lapsi.

Lempivirteni 490 neljänteen säkeistöön Runeberg kiteytti: ”Mä taimi olen sun tarhassas ja varten taivasta luotu. Sun armollisehen huomahas jo syntymästäni suotu.” Tässä ei puhuta fyysisistä lapsista, vaan Jumalan lapsista.

Sinä ja minä olemme Taivaan Isän taimia. Meillä on lapsen oikeus Isomman ehdottomaan rakkauteen. Siis myös meillä, jotka olemme kantamassa ja ohjaamassa. Meillä on oikeus ulkoistaa huolemme Jumalan kannettavaksi ja oikeus kiukutteluun pettymystemme keskellä Kasvattajan edessä.

Kasvatus – kuka saa, kuka uskaltaa ja kuka osaa? Luojalla on lupa kasvattaa luotujansa, taivaallinen uskallus ohjata ihmistä oikeaan ja Kaikkivaltiaan osaaminen. Muista tämä, kun omassa kasvatustyössä on voimat mennyt ja vitsit vähissä.

Hyvän Jumalan siunausta kevääseen ja innostusta kasvuun!

Teemu Laajasalo
pappi ja toiminnanjohtaja (+ isi ja kasvatustieteen tohtori)

teemu.laajasalo@evl.fi

Katseita

Katsoin tv-haastattelun amerikkalaisesta huippuplastiikkakirurgista. Plastiikkakirurgi puhui erinomaisen kiinnostavasti. Hänen tapansa katsoa ihmistä oli rakennusinsinöörimäinen – katse oli jotenkin kirkkaan rationaalinen. Katse oli ikään kuin eettisen ja esteettisen katseen ulkopuolella. Plastiikkakirurgi etsi ja kuvasi kasvojen syitä ja seurauksia: jos nenää siirtää tänne, niin korva siirtyy tänne, jos hiusrajaa nostaa tänne, leuan mitta muuttuu ja niin edelleen.

Jossain vaiheessa haastattelua BBC:n mukavan näköinen naistoimittaja kysyi: ”Mitä kauneusleikkausta suosittelisit minulle?” Huippuplastiikkakirurgi vastasi nanosekunnissa: ”En mitään.”
Jäin miettimään vastausta. Miksi plastiikkakirurgi ei korjaisi mitään? Oliko toimittaja rakennusinsinöörin katseella kompromissittoman täydellinen? Flirttailiko plastiikkakirurgi? Eikö hänen työnsä olisi myydä kauneusleikkauksia? Ehkä tämä viimeinen kysymys paljastaa vastauksen. Hyvä myyjä kertoo sen, mitä asiakas haluaa kuulla. Ja ihminen haluaa kuulla – riippumatta uskooko hän kuulemaansa itse – olevansa jonkun silmissä täydellinen, ainutlaatuinen ja korjaustarpeiden ulkopuolella.

Kun lapsen kasvatus onnistuu, lapsi saa kokemuksen, jossa vanhemmat katsovat häntä ihailevin silmin. ”Meidän lapsukaiset ja naapurin kakarat”, sanotaan. Meidät on luotu ajattelemaan isosti lapsistamme – salaa tai julkisesti – näkemään heidät erityisinä, ainutlaatuisina ja parhaina. Sitä lapsi tarvitsee.

Ihminen, jota ei ole pidetty koskaan erityisenä ja ihmeellisenä, kantaa hankalasti korjattavia jälkiä aikuisena ja paljastaa ne työelämässä, rakkaussuhteissa ja ystävyyssuhteissa. Nainen, jota kukaan ei ole sanonut pienenä prinsessaksi ja maailman kauneimmaksi tytöksi, näkyy kauas. Ja myös mies, jota kukaan ei ole kehunut pienenä komeaksi ja vahvaksi.

Psalmin 139 ihmiskuvauksessa sanotaan suunnilleen näin: ”Minä olen ihme. Suuri ihme. Kiitän sinua siitä.” Voiko sitä paremmin sanoa? Jumalan silmissä Sinä olet erityinen, ainutlaatuinen ja täydellinen. Ihme. Ehkä tämä nyt kuulostaa sanahelinältä tai liturgialta. Mutta mietipä tätä seuraavan kerran, kun koko maailman silmissä olet jotain ihan muuta. Mieti tätä lausetta, kun peilin edessä kaikki vaatteet on jo kokeiltu ja kilot eivät ole hävinneet – tai kun kaikki kampaukset on taiteiltu ja kalju kirkuu. Mieti tätä lausetta, kun olet mokannut perheessä, työssä tai koulussa. Jumala on taivaallisena rakennusinsinöörinä luonut kaiken. Ja tämän Luojan silmissä sinä olet kaunis ja hyvä – erityinen, täydellinen ja ainutlaatuinen ihme.

Jumalaisen katseen alla,

Teemu Laajasalo
Agricolaliikkeen toiminnanjohtaja, pappi, KT

teemu.laajasalo@evl.fi

Jumalan palvelus

Armo ei ole oikeudenmukaista eikä kohtuullista. Armo on armollista. Ihminen pystyy parhaimmillaan oikeudenmukaisuuteen ja kohtuullisuuteen. Antiikin ajat- telijan lause viehätti uskonpuhdistajaamme: ”Ihminen ei tekisi mitään hyvää, jos olisi varma siitä, että toiset ihmiset eivät näe eikä Jumala välitä.” Kun ihminen katsoo Jumalaan päin, hän tekee sen uskonpuhdistajan mielestä vain ansioituakseen Jumalan silmissä.

Jumala ei kaipaa ansioitumista. Ja Jumala ei varsinkaan edellytä meiltä synkkämielisyyttä. Jumala toivoo riemua armon innoituksesta, iloa olemisen sietämättömästä keveydestä. Kristityn peruspaheiden - synkkyyden ja ylpeyden - tilalle nouskoon aito kiitollisuus. Ja tästä kiitollisuudesta kummutkoon ilo omaan elämään ja rakkaus toisen elämään. Meidän tehtävänä on taistellen muuttaa tekopyhyys pyhyydeksi ja uskonnollinen ylpeys kiitollisuudeksi.

Ihminen voi vastata Jumalan armoon omalla kohtuullisuudellaan lähimmäistä kohtaan. Jumalanpalvelus on ihmistä varten. Silloin Jumala palvelee ihmistä. Agricolassa on viisi viikoittaista messua. Valitse omasi, ota ystävä mukaan ja tule iloitsemaan!

Teemu Laajasalo
Agricolan toiminnanjohtaja, pappi

Rakkaudesta

Kielitoimiston selitykset sanoille eivät aina tunnu kovin järkeviltä. ”Rakkaus on syvä kiintymys toiseen henkilöön tai muu syvä kiintymys johonkin tai johonkuhun.”

Olen aina ollut kiinnostunut rakkaudesta, rakkauden käsitteestä. Voiko enemmän inflaation kärsinyttä sanaa olla olemassa? Siitä todistaa jo sekin, että rakkaus-käsitteen inflaatiotakin on julistettu jo ikuisuus. Surullista. Tai toisaalta kiehtovaa. Kiehtovaa siinä mielessä, että rakkaudesta puhuminen millä tasolla tahansa on kaikkein vaikeinta. Tämä puhe on kaikista altteinta loputtoman raa’alle ja herjaavalle naurulle.
Mitä on rakkaus? Rakkaus on ihmisen suuntautuneisuutta, itseensä ja toiseen. Se on suuntautuneisuutta, jota määrittää vastuullisuus, herkkyys ja loputtoman suuri hyvä tahto. Rakkautta määrittelee myös velvollisuus, joka paradoksaalisesti on vapaaehtoista. Rakkaus ei ole sidottu mihinkään elämän ulkoisiin muotoihin tai käytäntöihin.

Ehkä kielitoimisto sitenkin tällä kertaa onnistuu hyvin sanaselityksessään. Rakkaus on kiintymystä – siis halua kiinnittyä. Sitä on ihmisen rakkaus toiseen. Sitä on ihmisen rakkaus Jumalaan. Ja sitä on Jumalan rakkaus ihmiseen.

Teemu Laajasalo
Agricolan toiminnanjohtaja, pappi

Anteeksi

Tapasin naisen, jonka pienen veljen yli rattijuoppo ajoi vuosia sitten. Yliajon hetkellä nainen – tuolloin nuorehko tyttö – käveli vieressä. Sisko siis näki vierestä veljensä kuoleman. Hetkellä, jolloin veljen elämä loppui, siskon elämä muuttui lopullisesti.

Vuosia tragedian jälkeen nainen kertoi minulle, että on antanut anteeksi rattijuopolle. Kysyin, miten ihmeessä anteeksiantaminen on mahdollista? Oliko se nopeaa? Edellyttikö se juopon ymmärrystä? Seurasiko siitä unohdus? Nainen vastasi kaikkiin kolmeen kysymykseen kieltävästi.

Ensinnäkin: Ei, anteeksiantaminen ei ollut nopeaa, se ei tapahtunut päivässä, viikossa tai kuukaudessa. Mutta tapahtui. Toiseksi: Ei, se ei edellyttänyt juopon tekojen selittelyä tai hänen henkilöhistoriansa ymmärrystä. Ja kolmanneksi: Ei, siitä ei seurannut unohdusta.

Ihmisen ihmeellisin teko – anteeksiantamus – ei tapahdu heti ja helposti, ei selittele vääryyttä ja kärsimystä eikä edellytä unohdusta.

Anteeksiantaminen on anteeksiantamista – kostosta luopumista, oman sydämen raivaamista vihasta.
Vuorisaarnassa Jeesus sanoo: ”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi.” Jeesuskin sanoo ”jos”. Anteeksiantamus on siis vaikeaa ja epävarmaa Jeesuksenkin mielestä. Jos me siihen kykenemme, meille luvataan Raamatusta sellaista anteeksiantamusta, johon vain Jumala kykenee. Taivaallinen anteeksiantamus on ihmiseen verrattuna täydellistä: helppoa ja heti annettua. Siinä selitellään ja ymmärretään ja ennen kaikkea unohdetaan. Mitä sinä voisit antaa anteeksi?

Innostuksella,

Teemu Laajasalo
Agricolan toiminnanjohtaja, pappi